Kohtaaminen Leenan kanssa

Tässä lupaamani kertomus kohtaamisesta asunnottoman naisen kanssa. Toivon teiltä lukijat, että pidätte nyt mielenne ennakkoluuloista ja -asenteista vapaana tämän tarinani verran. Jos minä olisin ennakkoluuloihini luottanut, olisin jäänyt tuota todella rikasta kokemusta paitsi.

Reilu vuosi sitten olin ajamassa lasten kanssa Riihimäelle, missä useimiten suoritamme "vuoron vaihdon", eli lapset hyppäävät isänsä kyytiin ja menevät sinne lomalle tai viikonlopuksi. Keli oli todella surkea, se taisi olla tammikuuta. Satoi sellaisia jalkarättejä ja tuuli todella lujaa. Lumi kinostui teille etenkin peltoaukeiden kohdalla. Oli jo pimeää, tosin koko päivä oli ollut hämärä.

Menomatkalla Riksuun huomasin tien poskessa naisen, jolla oli useita kymmeniä erilaisia kasseja mukanaan. Hän siirsi niitä bussipysäkiltä hieman eteenpäin, yksi kerrallaan. Ihmettelin hänen touhujaan, ja mietin, oliko tullut jostain bussilla tuollaisen tavaramäärän kanssa, ja nyt lämpimikseen siirsi, kyytiä odottaessaan niitä syrjään bussipysäkiltä.

Vein lapset, join kahvit ja nappasin mukaani ruokaa Heseltä. Jostain syystä Hesellä kävi sekaannus tilaukseni kanssa, ja sain ison kasan ylimääräisiä kanapaloja hyvitykseksi. Kotimatkalla huomasin naisen taas tien poskessa. Nyt hän istui yhden kassinsa päällä. Ajoin ohi, mutta käänsin auton sopivassa kohden ja palasin takaisin. Minä en voinut jättää naista sinne tienposkeen, kun ilma oli sellainen kun oli, ja yökin oli tulossa.

Käännyin jo ohi ajettuani takaisin, ja kysyin, tarvitseeko hän kyytiä. Hän kertoi olevansa menossa Tuuloseen. Aloimme pakkaamaan hänen laukkujaan farmariautoon, jolla olin liikenteessä. Pientä miettimistä ja vähän änkäämistä, ja tavarat saatiin juuri ja juuri kyytiin. Voin liioittelematta sanoa, että yhtään kassia ei olisi enää kyytiin sopinut, tai sitten Leenaksi esittäytynyt nainen ei itse olisi enää sopinut kyytiin.

Juttelimme matkalla monenlaista, ja hän kertoi olevansa asunnoton. Asusteli metsissä esimerkiksi juuri Tuulosen kaltaisten huoltoasemien lähellä ja paikoissa, joissa ihmiset heittelevät paljon pulloja luontoon. Näitä pulloja hänellä oli tuonakin päivänä mukana, ja niiden panteilla hän eleli. Minulla oli sopivasti osa niistä kanapaloista vielä jäljellä, mitä Heseltä sain, ja pystyin siten tarjoamaan hänelle jotain syötävää. Mitään Leena ei kylläkään pyytänyt.

Jossain vaiheessa tuli puhetta, että Leenan makuupussi oli märkä, ja tarjosin hänelle mahdollisuutta tulla kylään luokseni muutamaksi päiväksi. Kuivattelemaan vaatteita ja lepäämään. Kohteliaasti mutta päättäväisesti hän torjui ehdotuksen. Sanoi pärjäävänsä kyllä. Ja niin vakuuttava Leena oli, että minäkin uskoin sen, koiran ilmasta huolimatta. Annoin hänelle kuitenkin puhelinnumeroni, jos joskus vaikka tulisikin jokin hätä.

Tuulosessa tarjosin Leenalle vielä kahvit ja kahvileivät, ja sitten hieman haikeana jätin hänet kaikkine kasseineen sinne. Minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että olisin voinut oppia Leenalta paljon, ja monta kertaa olen häntä miettinyt. Koko kohtaaminen oli jotenkin niin epätodellinen, että välillä mietin, kuvittelinko koko tapauksen. Löysin kuitenkin nyt tietoa Leenasta. Hänestä on tullut jo jonkinlainen kulttihahmo, jota Laukku-Leenaksikin kutsutaan. Hänestä on kirjoitettu lehdessä ja onpa hänelle perustettu oma Facebook-ryhmäkin.

Se, mikä Leenassa minua eniten kosketti, oli sellainen terve nöyryys ja yksinkertainen elämän asenne. Nöyryydellä tarkoitan sitä, että hän otti asiat sellaisina kuin ne olivat, ja oli kiinnostunut itsensä lisäksi myös toisista ihmisistä. En siis puhu nöyristelystä, se Leenasta puuttui. Hän oli myös erittäin fiksun oloinen, ja mielikuvani olikin, että hän on joko itse akateemikko, tai kasvanut akateemisessa kodissa. Leena oli myös siisti eikä haissut sen kummemmin alkoholilta kuin metsäläiseltäkään. Itse kun olen ollut metsässä pari päivää, haisen järkyttävälle. En tiedä, miten Leena onnistui olemaan niin siisti. Se ajatus, minkä Leena minuun istutti, oli, miten vähällä ihminen voikaan tulla toimeen, ja miten onnellinen hän lopultakin on oravanpyörien ulkopuolella. Tiedän vaelluskokemuksistani senkin, että metsässä pidemmän aikaa yksin ollessaan joutuu väkisinkin pohtimaan omaa pienuuttaan suhteessa elämään ja luontoon. Sitä eivät kaikki kestä.

Ehkä tänä kesänä otan asiakseni etsiä Leenan käsiini, ja kertoa, että kohtaamisemme oli minulle merkityksellinen ja vaikka tarjota kahvit.