Törmäsin tänään mielenkiintoiseen juttuun, shamppoon käytöstä luopumiseen. Tällä on hieno nimikin, no poo, joka minulle kyllä tuo ihan muita mielikuvia...
Aiheesta löytyy enemmän tietoa seuraavista linkeistä
http://www.vihrealanka.fi/node/5632
http://plaza.fi/ellit/muoti-ja-kauneus/kauneus/sanoisitko-sina-ei-shampoopesulle
http://en.wikipedia.org/wiki/No_poo
Koska olen itse atoopikko, ja taistelen hiuspohjan ja hiusten kuivuuden kanssa, tämä alkoi kiinnostamaan. Olen myös huomannut, että vähentämällä shampoo-pesuja hiukset oikeasti rasvoittuvat vähemmän, mutta päänahkakin kuivuu vähemmän. Mielenkiintoinen paradoksi.
Päätän siis aloittaa kokeilun, vierottautua shampoosta ja katsoa, kuinka se toimii, vai toimiiko lainkaan. Jo aiemmin, kesällä päätin lakata ainakin hetkeksi värjäämästä hiuksiani. Olen värjännyt säännöllisesti hiuksiani viimeiset 21 vuotta. En edes tiedä, miltä näyttäisin omalla hiusvärilläni! Haluan myös antaa hiusteni toipua, sillä pitkissä hiuksissa tuo jatkuva vaalennus ja värjääminen todella näkyy!
Kuvia ja kokemuksia luvassa, stay tuned.
torstai 15. syyskuuta 2011
maanantai 9. toukokuuta 2011
Ihmisen riippuvuus infrastruktuurista Vol.1
Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut oppia, miten riippuvainen olen arjessa erilaisista infrastruktuurin osista. Etelä-Savossa, missä asun, oli tammikuussa useista paikoista päiväkausia sähköt poikki. Omassa taloudessani se kesti vain kahdeksan tuntia, mutta vaikutukset olivat jo selvät.
Valojen puuttuminen oli ongelmista pienimpiä. Minulla oli onneksi hieman kynttilöitä jemmassa, ja lisää ajattelin hakea kaupasta. Kaupat vaan olivatkin kiinni, koska kassakoneet tarvitsevat sähöä. Kun kaupat muutaman tunnin jälkeen saatiin auki, olivat kaikki kylmäsäilytystä vaativat elintarvikkeet ostokiellossa. Vaikka sähkö ja siten viileäkoneet olivat olleet kylällä poissa käytöstä vain noin neljä-kuusi tuntia, kaikki ruoka joutui roskiin.
Vesihuolto ontui seuraavaksi. Koska meillä on oma kaivo ja sähköpumppu, vettä ei tullut. Onneksi meillä oli sopivasti lainassa tuttavaperheeltä vanha kunnon maitotonka, jolla sitten hain vettä paloasemalta. Onneksi paloasema oli lähellä, koska bensavalo paloi, ja yllätys, bensaakaan ei saanut ostettua.
Jotkut kyläkaupat kuulema pitivät oviaan auki myös sähkökatkojen aikana. Mutta miten nykyihminen voi sieltä mitään ostaa, jos sähköjä ei ole? Ihmiset eivät enää pidä kotonaan tai lompakossaan käteistä, ja sähköjen mentyä ei voi nostaa rahaa tai ostaa kortilla.
Onneksi meillä on kunnollinen leivinuuni, joten uuniruokaa syötiin kertakäyttöastioista. Jääkaapin sisältö muutti eteiseen, josta otettiin lämmöt pois. Pakastimen sisältö muutti pihavarastoon, tammikuuta kun elettiin.
Radiossa kerrottiin, että tietoa sähkökatkoista saisi suursavon sähkön nettisivuilta. Hienoa, tietokone kun ei toimi ilman sähköä sekään.
Viimeisen viikon aikana olemme joutuneet elelemään vaihtelevasti ilman viemäriverkon käyttämistä. Se on yllättäen ollut haasteellisempaa, kuin sähköttömyys. Ainakin henkisesti. Viime keskiviikkona viemäri meni yllättäen tukkoon, ja pesuhuoneessa tulvi. Iso kasa pyykkejäkin kastui viemärivedestä, jota minä lapioin pihalle kauhan ja sangon avulla. Jos vettä laski jossain, nousi se saman tien pesuhuoneen lattiakaivosta ylös.
Käsien pesu ja muu onnistui vielä vatien avustuksella, mutta suihkuun ei ollut asiaa, eikä vessanpönttöä voinut käyttää.
Suuri kysymys nouseekin tuossa tilanteessa hyvin nopeasti eteen. Mihin taajama-alueella asuva tekee tarpeensa, jos wc ei ole käytössä? Naapurit tuskin arvostaisivat, jos alamme pissia nurkkapieliin, puhumattakaan isomman hädän tekemisestä kukkapenkkiin! Jos vaikka käyttäisimmekin esim. sankoa vessa-astiana, mihin sen sisällön voisi tyhjentää? Ei sitä voi roskiinkaan laittaa. Leviää sinne ja sääliksi käy niin hajuhaittojen takia naapurustoa kuin sitä raukkaa, joka roskikset tyhjentää.
Onneksi ystävälläni oli sellainen porta potta joka ratkaisi tilanteen. Ällöttävää silti, kun ei edes alapesusuihkua ollut käytössä. Ja edelleen se ongelma on tuollaisen tyhjentäminen. Ei tuota ihan takakonttiin viitsi laittaa, ja viedä kemiallisen wc:n tyhjennyspaikkaan. Ei nimittäin vesitiivis ollut loiskuessaan. Ehkä uutena oli ollut, eli en nyt tuomitse koko laitetta. Ja oli tuo nyt ämpäriä parempi vaihtoehto!
Perjantaina meillä kävi putkimies, avasi viemärin, ja minä pääsin pesemään likaveden kastelemaa pyykkiä. Pesin kaiken vähintään kahteen kertaa, joko 60 tai 95 asteessa. Silti on tunne, että kaikki on saastaista. Osa vaatteista ei luonnollisestikaan kestä noin kuumassa pesua, mutta pienemmässä lämmössä ei irtoa viemärilika. Niinpä jouduin heittämään arviolta parin sadan edestä pois vaatteita. Tietenkin olin tyhmä, kun pidin pyykkejä pesuhuoneessa, josta vesi niihin pääsi imeytymään. Jatkossa nostan pyykkikopat saunan lauteille.
Lauantai-iltana tuli naapurin rouva kysymään, toimiiko meillä jo viemäri. Heillä ei toiminut, vaan vessan lattiakaivo tulvi. Selvisi, että meillä laskettu vesi päätyi heidän lattioilleen. Sen verran onneksi viemäri veti, että uskalsimme käyttää wc-pönttöä ja vetäistä sen suuremman hädän jälkeen. Tänään maanantaina on putket taas avattu, ja toivomme, että pääsemme nyt elämään normaalisti. Ja minä saan pestyä kaiken viemärivesipyykin viimein pois, ennen kuin se homehtuu.
Näiden tapahtumien jälkeen on mieleeni kuitenkin noussut ajatus mummon mökistä. Siis sellaisesta, jossa ei ole sähköä eikä viemäriä. Vesi nostetaan kaivosta, pihassa on sauna ja huussi. Lämmitys ja ruuanlaitto toimii puulämmitteisillä tulisijoilla. Alkeellista, mutta toimii. Kuin junan vessa!
Näistä tapauksista viisastuneena olen muodostanut mielessäni listaa siitä, mitä ihmisellä pitäisi olla kotonaan vastaavia tapauksia varten. Lisää tavaraa siis, meille, jotka jo hukumme siihen! Listassa on vain sellaisia tavaroita, joita ei välttämättä vielä jokaisessa kodissa ole.
-Retkikeitin + polttoainetta keittimeen (ruuanlaittoon ja/tai veden sulattamiseen/desinfiointiin)
-Kruunukynttilöitä jalkoineen (valaisevat paremmin kuin esim. tuikut. Kynttilänjalasta käy vaikka lasipullo)
-Tulitikkuja, ainakin kaksi askia
-Lämmityspuita ja syttyjä (olettaen, että on tulisija. Vastaavasti on olemassa erilaisia sisätiloihin sopivia lämmittimiä, joihin ei tarvita sähköä)
-Taskulamppu ja pattereita
-Pattereilla toimiva radio ja siihen pattereita (viranomaistiedotuksien kuunteluun)
-Vesikanistereita (kun vettä ei saa hanasta, nämä ovat ensiarvoisen tärkeitä, ja loppuvat heti kaupasta)
-Pieni varasto kertakäyttöastioita
-Käsidesiä (mm. wc-käyntien jälkeen, kun oikeasti on pöpöjä käsissä, ei vain likaa)
-Kosteuspyyhkeitä (edullinen ja iholle hyvä vaihtoehto ovat isoissa pakkauksissa myytävät vauvojen pyllypyyhkeet)
-Ainakin yksi vesisanko ja yksi pesuvati sekä vesikauha
-Yksi sanko ja paljon muovipusseja käymäläksi (jos et sitten voi omaa riukua rakentaa) tai sitten muu potta tai kemiallinen wc
-Varasto "sähkökatkon kestäviä" ruokia, jotka on helppo ja nopea valmistaa ja eivät vaadi kylmäsäilytystä. Esim. pikapuurot, näkkäri, säilykkeet jne.
Valojen puuttuminen oli ongelmista pienimpiä. Minulla oli onneksi hieman kynttilöitä jemmassa, ja lisää ajattelin hakea kaupasta. Kaupat vaan olivatkin kiinni, koska kassakoneet tarvitsevat sähöä. Kun kaupat muutaman tunnin jälkeen saatiin auki, olivat kaikki kylmäsäilytystä vaativat elintarvikkeet ostokiellossa. Vaikka sähkö ja siten viileäkoneet olivat olleet kylällä poissa käytöstä vain noin neljä-kuusi tuntia, kaikki ruoka joutui roskiin.
Vesihuolto ontui seuraavaksi. Koska meillä on oma kaivo ja sähköpumppu, vettä ei tullut. Onneksi meillä oli sopivasti lainassa tuttavaperheeltä vanha kunnon maitotonka, jolla sitten hain vettä paloasemalta. Onneksi paloasema oli lähellä, koska bensavalo paloi, ja yllätys, bensaakaan ei saanut ostettua.
Jotkut kyläkaupat kuulema pitivät oviaan auki myös sähkökatkojen aikana. Mutta miten nykyihminen voi sieltä mitään ostaa, jos sähköjä ei ole? Ihmiset eivät enää pidä kotonaan tai lompakossaan käteistä, ja sähköjen mentyä ei voi nostaa rahaa tai ostaa kortilla.
Onneksi meillä on kunnollinen leivinuuni, joten uuniruokaa syötiin kertakäyttöastioista. Jääkaapin sisältö muutti eteiseen, josta otettiin lämmöt pois. Pakastimen sisältö muutti pihavarastoon, tammikuuta kun elettiin.
Radiossa kerrottiin, että tietoa sähkökatkoista saisi suursavon sähkön nettisivuilta. Hienoa, tietokone kun ei toimi ilman sähköä sekään.
Viimeisen viikon aikana olemme joutuneet elelemään vaihtelevasti ilman viemäriverkon käyttämistä. Se on yllättäen ollut haasteellisempaa, kuin sähköttömyys. Ainakin henkisesti. Viime keskiviikkona viemäri meni yllättäen tukkoon, ja pesuhuoneessa tulvi. Iso kasa pyykkejäkin kastui viemärivedestä, jota minä lapioin pihalle kauhan ja sangon avulla. Jos vettä laski jossain, nousi se saman tien pesuhuoneen lattiakaivosta ylös.
Käsien pesu ja muu onnistui vielä vatien avustuksella, mutta suihkuun ei ollut asiaa, eikä vessanpönttöä voinut käyttää.
Suuri kysymys nouseekin tuossa tilanteessa hyvin nopeasti eteen. Mihin taajama-alueella asuva tekee tarpeensa, jos wc ei ole käytössä? Naapurit tuskin arvostaisivat, jos alamme pissia nurkkapieliin, puhumattakaan isomman hädän tekemisestä kukkapenkkiin! Jos vaikka käyttäisimmekin esim. sankoa vessa-astiana, mihin sen sisällön voisi tyhjentää? Ei sitä voi roskiinkaan laittaa. Leviää sinne ja sääliksi käy niin hajuhaittojen takia naapurustoa kuin sitä raukkaa, joka roskikset tyhjentää.
Onneksi ystävälläni oli sellainen porta potta joka ratkaisi tilanteen. Ällöttävää silti, kun ei edes alapesusuihkua ollut käytössä. Ja edelleen se ongelma on tuollaisen tyhjentäminen. Ei tuota ihan takakonttiin viitsi laittaa, ja viedä kemiallisen wc:n tyhjennyspaikkaan. Ei nimittäin vesitiivis ollut loiskuessaan. Ehkä uutena oli ollut, eli en nyt tuomitse koko laitetta. Ja oli tuo nyt ämpäriä parempi vaihtoehto!
Perjantaina meillä kävi putkimies, avasi viemärin, ja minä pääsin pesemään likaveden kastelemaa pyykkiä. Pesin kaiken vähintään kahteen kertaa, joko 60 tai 95 asteessa. Silti on tunne, että kaikki on saastaista. Osa vaatteista ei luonnollisestikaan kestä noin kuumassa pesua, mutta pienemmässä lämmössä ei irtoa viemärilika. Niinpä jouduin heittämään arviolta parin sadan edestä pois vaatteita. Tietenkin olin tyhmä, kun pidin pyykkejä pesuhuoneessa, josta vesi niihin pääsi imeytymään. Jatkossa nostan pyykkikopat saunan lauteille.
Lauantai-iltana tuli naapurin rouva kysymään, toimiiko meillä jo viemäri. Heillä ei toiminut, vaan vessan lattiakaivo tulvi. Selvisi, että meillä laskettu vesi päätyi heidän lattioilleen. Sen verran onneksi viemäri veti, että uskalsimme käyttää wc-pönttöä ja vetäistä sen suuremman hädän jälkeen. Tänään maanantaina on putket taas avattu, ja toivomme, että pääsemme nyt elämään normaalisti. Ja minä saan pestyä kaiken viemärivesipyykin viimein pois, ennen kuin se homehtuu.
Näiden tapahtumien jälkeen on mieleeni kuitenkin noussut ajatus mummon mökistä. Siis sellaisesta, jossa ei ole sähköä eikä viemäriä. Vesi nostetaan kaivosta, pihassa on sauna ja huussi. Lämmitys ja ruuanlaitto toimii puulämmitteisillä tulisijoilla. Alkeellista, mutta toimii. Kuin junan vessa!
Näistä tapauksista viisastuneena olen muodostanut mielessäni listaa siitä, mitä ihmisellä pitäisi olla kotonaan vastaavia tapauksia varten. Lisää tavaraa siis, meille, jotka jo hukumme siihen! Listassa on vain sellaisia tavaroita, joita ei välttämättä vielä jokaisessa kodissa ole.
-Retkikeitin + polttoainetta keittimeen (ruuanlaittoon ja/tai veden sulattamiseen/desinfiointiin)
-Kruunukynttilöitä jalkoineen (valaisevat paremmin kuin esim. tuikut. Kynttilänjalasta käy vaikka lasipullo)
-Tulitikkuja, ainakin kaksi askia
-Lämmityspuita ja syttyjä (olettaen, että on tulisija. Vastaavasti on olemassa erilaisia sisätiloihin sopivia lämmittimiä, joihin ei tarvita sähköä)
-Taskulamppu ja pattereita
-Pattereilla toimiva radio ja siihen pattereita (viranomaistiedotuksien kuunteluun)
-Vesikanistereita (kun vettä ei saa hanasta, nämä ovat ensiarvoisen tärkeitä, ja loppuvat heti kaupasta)
-Pieni varasto kertakäyttöastioita
-Käsidesiä (mm. wc-käyntien jälkeen, kun oikeasti on pöpöjä käsissä, ei vain likaa)
-Kosteuspyyhkeitä (edullinen ja iholle hyvä vaihtoehto ovat isoissa pakkauksissa myytävät vauvojen pyllypyyhkeet)
-Ainakin yksi vesisanko ja yksi pesuvati sekä vesikauha
-Yksi sanko ja paljon muovipusseja käymäläksi (jos et sitten voi omaa riukua rakentaa) tai sitten muu potta tai kemiallinen wc
-Varasto "sähkökatkon kestäviä" ruokia, jotka on helppo ja nopea valmistaa ja eivät vaadi kylmäsäilytystä. Esim. pikapuurot, näkkäri, säilykkeet jne.
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Kun kännykästä tuli vallan väline
Muistatteko vielä ajan, jolloin kännykkä oli vain rikkaiden ylellisyyttä? Ajan, jolloin naureskelimme jupeille, jotka olivat mielestään niin tärkeitä, että aina piti olla saatavilla? Varmaankin muistatte, koska kun meille tuli ensimmäinen kännykkä vuonna -94, eli noin 16 vuotta sitten, se oli vielä harvinaisuus. Meitä tuijotettiin, kun käytimme kännykkää, ja se aiheutti kuiskuttelua.
Pian kännykkä alkoi kuitenkin tuntua ahdistavalta. Onneksi mökillä ei ollut sähköjä ja vanhat kännykät eivät montaa tuntia ilman latausta pärjänneet. Näin ollen oli hyvä syy laittaa loman ajaksi puhelin pois päältä. Sitten joku meni keksimään kännyköihin aurinkokennolla toimivat laturit, ja pikkuhiljaa tuo orjuuttaja pesiytyi kesälomiin. Nykyisin olisi aivan käsittämätöntä, että joku pitäisi kuukauden loman ajan kännykkänsä pois päältä.
Minulla on tapana "hukata" kännykkä säännöllisen epäsäännöllisesti muutamaksi päiväksi. Unohtaa se ensin äänettömälle ja laskea se käsistäni johonkin ei niin näkyvälle paikalle. Poissa silmistä on poissa mielestä, enkä juurikaan näe vaivaa sen etsimiseen. Kolmantena päivänä alkavat ihmiset kiukkuisina soitella lasten puhelimiin, miksen vastaa omaani.
Olen yrittänyt kapinoida ja herättää ajatuksia ihmisissä sanomalla, etten ole koskaan allekirjoittanut sopimusta, minkä mukaan minun pitää olla tavoitettavissa joka päivä. Mielellään öisinkin. Lepyttääkö tämä ketään? Ei.
Lankapuhelimien aikaan oli kätevää olla vastaamatta, ja ihmiset luulivat ettet ole kotona. Yrittivät sitten soittaa myöhemmin uudelleen, jos asiaa oli. Nyt kännykkään jää soittajan numero ylös ja et voi välttyä pakolta soittaa takaisin. Olipa sinulla siihen halua, aikaa ja varaa tai ei. Jos et soita, se on henkilökohtainen loukkaus soittajaa kohtaan. Soittamisen täytyy myös tapahtua vähintään parin tunnin sisällä, tai olet jälleen loukannut soittajaa.
Kännykkä on siis väline, joka ottaa meiltä pois vallan, kenen kanssa ja milloin tahdomme keskustella tai milloin tahdomme yleensäkään olla toisten tavoitettavissa. Kännyköiden aikakautena olet kerettiläinen, jos päätät laittaa puhelimesi pois päältä lomalla. Olet epäsosiaalinen hylkiö, jos kieltäydyt olemasta toisten tavoitettavissa aina kun he päättävät sitä haluta. Kännykkä siirtää vallan omasta ajankäytöstäsi niille, joille kännykkänumerosi on sattunut päätymään.
Ilmoitan jo tässä, että minä aion olla rintamakarkuri, harhaoppinen elämäntapaintiaani ja vastuun tunnoton aikuinen, ja pitää kännykkäni pois päältä vähintään kahden viikon mittaisen rupeaman keskellä kesää sekä useamman lyhyen ajanjakson. Ehkä enemmänkin, jos oikein rohkaistun. Ja kaiken tämän aion tehdä siten, että pyrin olemaan tuntematta syyllisyyttä siitä, millaista ahdistusta tämä aiheuttaa ihmisissä, joiden mielestä minun tulisi olla heidän saavutettavissaan.
Pian kännykkä alkoi kuitenkin tuntua ahdistavalta. Onneksi mökillä ei ollut sähköjä ja vanhat kännykät eivät montaa tuntia ilman latausta pärjänneet. Näin ollen oli hyvä syy laittaa loman ajaksi puhelin pois päältä. Sitten joku meni keksimään kännyköihin aurinkokennolla toimivat laturit, ja pikkuhiljaa tuo orjuuttaja pesiytyi kesälomiin. Nykyisin olisi aivan käsittämätöntä, että joku pitäisi kuukauden loman ajan kännykkänsä pois päältä.
Minulla on tapana "hukata" kännykkä säännöllisen epäsäännöllisesti muutamaksi päiväksi. Unohtaa se ensin äänettömälle ja laskea se käsistäni johonkin ei niin näkyvälle paikalle. Poissa silmistä on poissa mielestä, enkä juurikaan näe vaivaa sen etsimiseen. Kolmantena päivänä alkavat ihmiset kiukkuisina soitella lasten puhelimiin, miksen vastaa omaani.
Olen yrittänyt kapinoida ja herättää ajatuksia ihmisissä sanomalla, etten ole koskaan allekirjoittanut sopimusta, minkä mukaan minun pitää olla tavoitettavissa joka päivä. Mielellään öisinkin. Lepyttääkö tämä ketään? Ei.
Lankapuhelimien aikaan oli kätevää olla vastaamatta, ja ihmiset luulivat ettet ole kotona. Yrittivät sitten soittaa myöhemmin uudelleen, jos asiaa oli. Nyt kännykkään jää soittajan numero ylös ja et voi välttyä pakolta soittaa takaisin. Olipa sinulla siihen halua, aikaa ja varaa tai ei. Jos et soita, se on henkilökohtainen loukkaus soittajaa kohtaan. Soittamisen täytyy myös tapahtua vähintään parin tunnin sisällä, tai olet jälleen loukannut soittajaa.
Kännykkä on siis väline, joka ottaa meiltä pois vallan, kenen kanssa ja milloin tahdomme keskustella tai milloin tahdomme yleensäkään olla toisten tavoitettavissa. Kännyköiden aikakautena olet kerettiläinen, jos päätät laittaa puhelimesi pois päältä lomalla. Olet epäsosiaalinen hylkiö, jos kieltäydyt olemasta toisten tavoitettavissa aina kun he päättävät sitä haluta. Kännykkä siirtää vallan omasta ajankäytöstäsi niille, joille kännykkänumerosi on sattunut päätymään.
Ilmoitan jo tässä, että minä aion olla rintamakarkuri, harhaoppinen elämäntapaintiaani ja vastuun tunnoton aikuinen, ja pitää kännykkäni pois päältä vähintään kahden viikon mittaisen rupeaman keskellä kesää sekä useamman lyhyen ajanjakson. Ehkä enemmänkin, jos oikein rohkaistun. Ja kaiken tämän aion tehdä siten, että pyrin olemaan tuntematta syyllisyyttä siitä, millaista ahdistusta tämä aiheuttaa ihmisissä, joiden mielestä minun tulisi olla heidän saavutettavissaan.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Kohtaaminen Leenan kanssa
Tässä lupaamani kertomus kohtaamisesta asunnottoman naisen kanssa. Toivon teiltä lukijat, että pidätte nyt mielenne ennakkoluuloista ja -asenteista vapaana tämän tarinani verran. Jos minä olisin ennakkoluuloihini luottanut, olisin jäänyt tuota todella rikasta kokemusta paitsi.
Reilu vuosi sitten olin ajamassa lasten kanssa Riihimäelle, missä useimiten suoritamme "vuoron vaihdon", eli lapset hyppäävät isänsä kyytiin ja menevät sinne lomalle tai viikonlopuksi. Keli oli todella surkea, se taisi olla tammikuuta. Satoi sellaisia jalkarättejä ja tuuli todella lujaa. Lumi kinostui teille etenkin peltoaukeiden kohdalla. Oli jo pimeää, tosin koko päivä oli ollut hämärä.
Menomatkalla Riksuun huomasin tien poskessa naisen, jolla oli useita kymmeniä erilaisia kasseja mukanaan. Hän siirsi niitä bussipysäkiltä hieman eteenpäin, yksi kerrallaan. Ihmettelin hänen touhujaan, ja mietin, oliko tullut jostain bussilla tuollaisen tavaramäärän kanssa, ja nyt lämpimikseen siirsi, kyytiä odottaessaan niitä syrjään bussipysäkiltä.
Vein lapset, join kahvit ja nappasin mukaani ruokaa Heseltä. Jostain syystä Hesellä kävi sekaannus tilaukseni kanssa, ja sain ison kasan ylimääräisiä kanapaloja hyvitykseksi. Kotimatkalla huomasin naisen taas tien poskessa. Nyt hän istui yhden kassinsa päällä. Ajoin ohi, mutta käänsin auton sopivassa kohden ja palasin takaisin. Minä en voinut jättää naista sinne tienposkeen, kun ilma oli sellainen kun oli, ja yökin oli tulossa.
Käännyin jo ohi ajettuani takaisin, ja kysyin, tarvitseeko hän kyytiä. Hän kertoi olevansa menossa Tuuloseen. Aloimme pakkaamaan hänen laukkujaan farmariautoon, jolla olin liikenteessä. Pientä miettimistä ja vähän änkäämistä, ja tavarat saatiin juuri ja juuri kyytiin. Voin liioittelematta sanoa, että yhtään kassia ei olisi enää kyytiin sopinut, tai sitten Leenaksi esittäytynyt nainen ei itse olisi enää sopinut kyytiin.
Juttelimme matkalla monenlaista, ja hän kertoi olevansa asunnoton. Asusteli metsissä esimerkiksi juuri Tuulosen kaltaisten huoltoasemien lähellä ja paikoissa, joissa ihmiset heittelevät paljon pulloja luontoon. Näitä pulloja hänellä oli tuonakin päivänä mukana, ja niiden panteilla hän eleli. Minulla oli sopivasti osa niistä kanapaloista vielä jäljellä, mitä Heseltä sain, ja pystyin siten tarjoamaan hänelle jotain syötävää. Mitään Leena ei kylläkään pyytänyt.
Jossain vaiheessa tuli puhetta, että Leenan makuupussi oli märkä, ja tarjosin hänelle mahdollisuutta tulla kylään luokseni muutamaksi päiväksi. Kuivattelemaan vaatteita ja lepäämään. Kohteliaasti mutta päättäväisesti hän torjui ehdotuksen. Sanoi pärjäävänsä kyllä. Ja niin vakuuttava Leena oli, että minäkin uskoin sen, koiran ilmasta huolimatta. Annoin hänelle kuitenkin puhelinnumeroni, jos joskus vaikka tulisikin jokin hätä.
Tuulosessa tarjosin Leenalle vielä kahvit ja kahvileivät, ja sitten hieman haikeana jätin hänet kaikkine kasseineen sinne. Minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että olisin voinut oppia Leenalta paljon, ja monta kertaa olen häntä miettinyt. Koko kohtaaminen oli jotenkin niin epätodellinen, että välillä mietin, kuvittelinko koko tapauksen. Löysin kuitenkin nyt tietoa Leenasta. Hänestä on tullut jo jonkinlainen kulttihahmo, jota Laukku-Leenaksikin kutsutaan. Hänestä on kirjoitettu lehdessä ja onpa hänelle perustettu oma Facebook-ryhmäkin.
Se, mikä Leenassa minua eniten kosketti, oli sellainen terve nöyryys ja yksinkertainen elämän asenne. Nöyryydellä tarkoitan sitä, että hän otti asiat sellaisina kuin ne olivat, ja oli kiinnostunut itsensä lisäksi myös toisista ihmisistä. En siis puhu nöyristelystä, se Leenasta puuttui. Hän oli myös erittäin fiksun oloinen, ja mielikuvani olikin, että hän on joko itse akateemikko, tai kasvanut akateemisessa kodissa. Leena oli myös siisti eikä haissut sen kummemmin alkoholilta kuin metsäläiseltäkään. Itse kun olen ollut metsässä pari päivää, haisen järkyttävälle. En tiedä, miten Leena onnistui olemaan niin siisti. Se ajatus, minkä Leena minuun istutti, oli, miten vähällä ihminen voikaan tulla toimeen, ja miten onnellinen hän lopultakin on oravanpyörien ulkopuolella. Tiedän vaelluskokemuksistani senkin, että metsässä pidemmän aikaa yksin ollessaan joutuu väkisinkin pohtimaan omaa pienuuttaan suhteessa elämään ja luontoon. Sitä eivät kaikki kestä.
Ehkä tänä kesänä otan asiakseni etsiä Leenan käsiini, ja kertoa, että kohtaamisemme oli minulle merkityksellinen ja vaikka tarjota kahvit.
Reilu vuosi sitten olin ajamassa lasten kanssa Riihimäelle, missä useimiten suoritamme "vuoron vaihdon", eli lapset hyppäävät isänsä kyytiin ja menevät sinne lomalle tai viikonlopuksi. Keli oli todella surkea, se taisi olla tammikuuta. Satoi sellaisia jalkarättejä ja tuuli todella lujaa. Lumi kinostui teille etenkin peltoaukeiden kohdalla. Oli jo pimeää, tosin koko päivä oli ollut hämärä.
Menomatkalla Riksuun huomasin tien poskessa naisen, jolla oli useita kymmeniä erilaisia kasseja mukanaan. Hän siirsi niitä bussipysäkiltä hieman eteenpäin, yksi kerrallaan. Ihmettelin hänen touhujaan, ja mietin, oliko tullut jostain bussilla tuollaisen tavaramäärän kanssa, ja nyt lämpimikseen siirsi, kyytiä odottaessaan niitä syrjään bussipysäkiltä.
Vein lapset, join kahvit ja nappasin mukaani ruokaa Heseltä. Jostain syystä Hesellä kävi sekaannus tilaukseni kanssa, ja sain ison kasan ylimääräisiä kanapaloja hyvitykseksi. Kotimatkalla huomasin naisen taas tien poskessa. Nyt hän istui yhden kassinsa päällä. Ajoin ohi, mutta käänsin auton sopivassa kohden ja palasin takaisin. Minä en voinut jättää naista sinne tienposkeen, kun ilma oli sellainen kun oli, ja yökin oli tulossa.
Käännyin jo ohi ajettuani takaisin, ja kysyin, tarvitseeko hän kyytiä. Hän kertoi olevansa menossa Tuuloseen. Aloimme pakkaamaan hänen laukkujaan farmariautoon, jolla olin liikenteessä. Pientä miettimistä ja vähän änkäämistä, ja tavarat saatiin juuri ja juuri kyytiin. Voin liioittelematta sanoa, että yhtään kassia ei olisi enää kyytiin sopinut, tai sitten Leenaksi esittäytynyt nainen ei itse olisi enää sopinut kyytiin.
Juttelimme matkalla monenlaista, ja hän kertoi olevansa asunnoton. Asusteli metsissä esimerkiksi juuri Tuulosen kaltaisten huoltoasemien lähellä ja paikoissa, joissa ihmiset heittelevät paljon pulloja luontoon. Näitä pulloja hänellä oli tuonakin päivänä mukana, ja niiden panteilla hän eleli. Minulla oli sopivasti osa niistä kanapaloista vielä jäljellä, mitä Heseltä sain, ja pystyin siten tarjoamaan hänelle jotain syötävää. Mitään Leena ei kylläkään pyytänyt.
Jossain vaiheessa tuli puhetta, että Leenan makuupussi oli märkä, ja tarjosin hänelle mahdollisuutta tulla kylään luokseni muutamaksi päiväksi. Kuivattelemaan vaatteita ja lepäämään. Kohteliaasti mutta päättäväisesti hän torjui ehdotuksen. Sanoi pärjäävänsä kyllä. Ja niin vakuuttava Leena oli, että minäkin uskoin sen, koiran ilmasta huolimatta. Annoin hänelle kuitenkin puhelinnumeroni, jos joskus vaikka tulisikin jokin hätä.
Tuulosessa tarjosin Leenalle vielä kahvit ja kahvileivät, ja sitten hieman haikeana jätin hänet kaikkine kasseineen sinne. Minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että olisin voinut oppia Leenalta paljon, ja monta kertaa olen häntä miettinyt. Koko kohtaaminen oli jotenkin niin epätodellinen, että välillä mietin, kuvittelinko koko tapauksen. Löysin kuitenkin nyt tietoa Leenasta. Hänestä on tullut jo jonkinlainen kulttihahmo, jota Laukku-Leenaksikin kutsutaan. Hänestä on kirjoitettu lehdessä ja onpa hänelle perustettu oma Facebook-ryhmäkin.
Se, mikä Leenassa minua eniten kosketti, oli sellainen terve nöyryys ja yksinkertainen elämän asenne. Nöyryydellä tarkoitan sitä, että hän otti asiat sellaisina kuin ne olivat, ja oli kiinnostunut itsensä lisäksi myös toisista ihmisistä. En siis puhu nöyristelystä, se Leenasta puuttui. Hän oli myös erittäin fiksun oloinen, ja mielikuvani olikin, että hän on joko itse akateemikko, tai kasvanut akateemisessa kodissa. Leena oli myös siisti eikä haissut sen kummemmin alkoholilta kuin metsäläiseltäkään. Itse kun olen ollut metsässä pari päivää, haisen järkyttävälle. En tiedä, miten Leena onnistui olemaan niin siisti. Se ajatus, minkä Leena minuun istutti, oli, miten vähällä ihminen voikaan tulla toimeen, ja miten onnellinen hän lopultakin on oravanpyörien ulkopuolella. Tiedän vaelluskokemuksistani senkin, että metsässä pidemmän aikaa yksin ollessaan joutuu väkisinkin pohtimaan omaa pienuuttaan suhteessa elämään ja luontoon. Sitä eivät kaikki kestä.
Ehkä tänä kesänä otan asiakseni etsiä Leenan käsiini, ja kertoa, että kohtaamisemme oli minulle merkityksellinen ja vaikka tarjota kahvit.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Majoittaisinko asunnottoman?
Kirjoitan myöhemmin tänne erittäin merkityksellisen kohtaamiseni erään asunnottoman naisen kanssa. Tarina on kuitenkin sen verran pitkä, etten ala sitä nyt kirjoittamaan.
Nyt kun on nämä romanian kerjäläiset olleet paljon mediassa, niin olen ruvennut pohtimaan tarkemminkin. Jossain ohjelmassa näytettiin, miten suomalainen nainen oli majoittanut kotiinsa romanialaisen perheen. Ihailen suuresti naisen rohkeutta puuttua henkilökohtaisen tekemisen ja vaikuttamisen tasolla ongelmaan. Sitä, että hän on ihminen ihmiselle.
Minä asun nelihenkisen perheeni kanssa asunnossa, jossa on 100m². Jos tiivistäisimme asumistamme hieman, tänne mahtuisi helposti jopa toinen perhe asumaan, "sinkusta" nyt puhumattakaan. Ihanteellisessa tapauksessa voisimme auttaa toinen toisiamme. Minä tarjoamalla asunnon ja kenties ruuan ja he auttamalla vaikka kodin- ja puutarhan hoidossa. Voisimme kokea sitä yhteisöllisyyttä, mitä normaalien naapureiden kanssa ei Suomessa enää kohtaa.
Ihana idyllinen kuva, mutta mihin kaikki kaatuukaan?
Mielikuvat joita meille syötetään asunnottomista ja romanialaisista valtaavat mieleni. Entä jos he kutsuvat asuntoon asumaan yhä lisää ja lisää ihmisiä? Jospa he ryyppääväät tai käyttävät huumeita, pahoinpitelevät lapsia ja vaimoja, kiusaavat koiraa, ryöstävät ja rikkovat asunnon, mekastavat yöllä?
Jos minä vielä pääsenkin yli ennakkoluuloista asunnottomia ja eri kulttuurista tulevia ihmisiä kohtaan, niin byrokratia tekee hankkeen mahdottomaksi. Asumistukea saava ei voi ottaa luokseen asumaan ketään, ilman että siihen KELA ärähtää ja ottaa tämänkin mukaan laskelmiinsa. Mitä vuokranantaja sanoisi? Luulen, että saisimme häädön juurikin samojen ennakkoluulojen takia, mistä jo mainitsin. Joutuisimmeko muutenkin naapuruston silmätikuiksi? Varmastikin. Ehkä jopa sosiaaliviranomaiset tulisivat tekemään tarkastuksiaan, ja lastensuojelu kiinnostuisi tapauksesta varmastikin. Pitäisi selvittää sekin, kuka tästä nyt hyötyy eniten, kuka käyttää ketäkin hyväkseen? Kuka on syyllinen ja miten häntä voisi rankaista.
Ei ole enää perheen oma asia, keiden kanssa he asuvat, keiden kanssa jakavat elämänsä.
Koko yhteiskunta on tehty kuin takaamaan, että asunnottomia ei kukaan voi "hyysätä", ja kuilu pidetään mahdollisimman suurena. On olemassa "me" ja sitten on "ne", eikä "niitä" voi sekoittaa "meihin".
Nyt kun on nämä romanian kerjäläiset olleet paljon mediassa, niin olen ruvennut pohtimaan tarkemminkin. Jossain ohjelmassa näytettiin, miten suomalainen nainen oli majoittanut kotiinsa romanialaisen perheen. Ihailen suuresti naisen rohkeutta puuttua henkilökohtaisen tekemisen ja vaikuttamisen tasolla ongelmaan. Sitä, että hän on ihminen ihmiselle.
Minä asun nelihenkisen perheeni kanssa asunnossa, jossa on 100m². Jos tiivistäisimme asumistamme hieman, tänne mahtuisi helposti jopa toinen perhe asumaan, "sinkusta" nyt puhumattakaan. Ihanteellisessa tapauksessa voisimme auttaa toinen toisiamme. Minä tarjoamalla asunnon ja kenties ruuan ja he auttamalla vaikka kodin- ja puutarhan hoidossa. Voisimme kokea sitä yhteisöllisyyttä, mitä normaalien naapureiden kanssa ei Suomessa enää kohtaa.
Ihana idyllinen kuva, mutta mihin kaikki kaatuukaan?
Mielikuvat joita meille syötetään asunnottomista ja romanialaisista valtaavat mieleni. Entä jos he kutsuvat asuntoon asumaan yhä lisää ja lisää ihmisiä? Jospa he ryyppääväät tai käyttävät huumeita, pahoinpitelevät lapsia ja vaimoja, kiusaavat koiraa, ryöstävät ja rikkovat asunnon, mekastavat yöllä?
Jos minä vielä pääsenkin yli ennakkoluuloista asunnottomia ja eri kulttuurista tulevia ihmisiä kohtaan, niin byrokratia tekee hankkeen mahdottomaksi. Asumistukea saava ei voi ottaa luokseen asumaan ketään, ilman että siihen KELA ärähtää ja ottaa tämänkin mukaan laskelmiinsa. Mitä vuokranantaja sanoisi? Luulen, että saisimme häädön juurikin samojen ennakkoluulojen takia, mistä jo mainitsin. Joutuisimmeko muutenkin naapuruston silmätikuiksi? Varmastikin. Ehkä jopa sosiaaliviranomaiset tulisivat tekemään tarkastuksiaan, ja lastensuojelu kiinnostuisi tapauksesta varmastikin. Pitäisi selvittää sekin, kuka tästä nyt hyötyy eniten, kuka käyttää ketäkin hyväkseen? Kuka on syyllinen ja miten häntä voisi rankaista.
Ei ole enää perheen oma asia, keiden kanssa he asuvat, keiden kanssa jakavat elämänsä.
Koko yhteiskunta on tehty kuin takaamaan, että asunnottomia ei kukaan voi "hyysätä", ja kuilu pidetään mahdollisimman suurena. On olemassa "me" ja sitten on "ne", eikä "niitä" voi sekoittaa "meihin".
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Pientaloliike
Pientaloliike on Yhdysvalloissa alkanut kansanliike ja arkkitehtuurin suuntaus, joka pyrkii edistämään pienissä omakotitaloissa asumista. Minun täytyy myöntää, että olen hurahtanut liikeen ideologiaan ja estetiikkaan. Kunhan se suinkin on mahdollista, haluan oman pienen mummonmökin tai ehkä peräti rakentaa pienen talon itselleni. Suunnitelmia on pää jo täynnä. Ideoita pientaloihin voi hakea vaikka näistä kuvista:
(Kuvat eivät ole minun omistamiani. Kuvien alla sivusto, jolta kuva(t) on)
(Kuvat eivät ole minun omistamiani. Kuvien alla sivusto, jolta kuva(t) on)
Talo pyörillä
Mitä minä tarvitsen?
Olen usein miettinyt, mitä minä haluan. Harvoin sen sijaan mietin, mitä minä oikeastaan tarvitsen? Olen tullut nyt kuitenkin sellaiseen risteyskohtaan elämässäni, että haluan enää vain sen, minkä tarvitsen. Pitää siis selvittää, mitä tarvitsen.
Nykyisiin tarpeisiini vaikuttaa tietenkin myös elämäntilanteeni. Lasten kanssa Suomessa asuessa on jo lain puolesta tietyt säännöt, minkä mukaan on mentävä, jos meinaa lapsensa pitää. Nämä tarpeet kuvaavatkin siis nykyistä elämäntilannettani yksinhuoltajaäitinä, jonka velvollisuus on huolehtia itsensä lisäksi lapsistaan.
Ihmisen perustarpeisiin kuuluu ainakin ruoka, vesi ja lämpö. Näiden avulla pysytään hengissä. Lämpöä tuo tietysti vaatetus, mutta Suomessa tarvitaan lisäksi joku suoja säältä, eli siis koti. Koska minulla on lapsia, ja niin inhimillisyys kuin Suomen lakikin vaatii lapsille tietyt olosuhteet, kodin täytyy olla tietynlainen. Siellä täytyy olla mahdollisuus laittaa ruokaa ja säilyttää sitä, siellä pitää pystyä nukkumaan, peseytymään, käymään tarpeillaan ja vieläpä viettämään vapaa-aikaakin, jos ei muuten, niin läksyt pitää pystyä tekemään. Valotkin ovat hyvä olemassa. Yllättävää kyllä (ainakin lapsien mielestä) laki ei vaadi televisioita, tietokoneita, kännyköitä, pelikonsoleita eikä edes internetyhteyttä.
Auton tarvitsen ikävä kyllä nyt maalla asuessa. Kaupungissa asuessa kuljimme julkisilla. Kuitenkin nykyään maalla asumisesta joutuu maksamaan, ja se raha kilahtaa niin bensayhtiöiden kuin autotehtaiden, vakuutusfirmojen ja verottajan kukkaroon. Ja jos huonosti käy, niin myös autokorjaamon kukkaroon.
Julkisen liikenteen alasajon takia kun ei enää julkisilla pääse kulkemaan, ja minun on turvattava esim. lasten lääkärikäynnit.
Summa summarum, tarvitsen siis pienehkön talon/asunnon, jossa on (mielellään juokseva) vesi, wc tai huussi, pihasauna tai kylpy/suihkumahdollisuus, keittiö ja ainakin yksi makuuhuone/kammari johon sopii neljälle sängyt. Sähköt ovat plussaa, mutta jääkaapin ja valaistuksen voi hoitaa vaikka kaasulla sekä kynttilöillä, ja hellahan lämpiää puillakin. Ainakin puuhella.
Vaatteet tarvitaan kaikille, ainakin kaksi asua eri keleihin + asianmukaiset jalkineet.
Sitten tarvitaan erilaista kotitaloustavaraa, kuten peti- ja liinavaatteita, pyyhkeitä ja astioita. Henkilökohtaisesta hygieniasta ja terveydestä on hyvä huolehtia, eli shamppoot ja hammasharjat ja -tahnat ainakin tarvitaan, ehkä vielä jotain muutakin pientä. Vielä kun lisätään pinoon jokunen huonekalu niiden sänkyjen lisäksi, meillä on jokseenkin kaikki, mitä tarvitaan. Paitsi ruoka, läheiset ja lemmikit.
Palataan vielä hetkeksi siihen, mitä haluan. Lisäksi haluan luonnonrauhaa, kauniin maiseman ja kiireettömän elämän. Haluan itselleni ja lapsilleni paikan, joka on kodikas, turvallinen ja joka suosii yhdessä oloa ja elämyksiä. Haluan kodin, enkä vain asuntoa.
Lisäksi tarvitsen rohkeutta luopua kaikesta muusta.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Sisäinen kriisi nostaa päätään
Olen joutunut yllättävän paikkan eteen, sisäiseen kriisiin. Olen yrittäjäperheen lapsi, joka on kasvanut voimakkaan keskustalaisessa perheessä. Olen toki kokenut varhaislapsuudessa myös yksinhuoltajaduunarin lapsena olemisen ajan, ja isän puolen sukuni on uskonnollista. Olen aikuisena tullut itsekin uskoon, mutta en usko silti uskonnollisuuteen.
Nyt kun olen ollut vuosia yksinhuoltajana, kotiäitinä ja opiskelijana, olen alkanut kyseenalaistaa montaa oppimaani asiaa. Maailmankuva, joka minulle on opetettu, alkaakin murentua, ja osoittautuu paikkaansa pitämättömäksi. Oma henkilökohtainen vallankumoukseni on selkeästi alkamassa, ja minua pelottaa, mihin se minua viekään.
Huomaan kiinnostuvani yhä enenevässä määrin elämän arvoista, jotka ovat olleet itselleni vieraita, ainakin käytännön tasolla. Mieltäni askarruttaa downshifting, yhteisöllisyys, ihmisen kokoinen elämä, luomu- ja alkutuotannon suosiminen ja jopa sosialismi ja kommunalismi. Mieli tekisi kibbutsille, entä jos perustaisikin kommuunin? Asuisinko mieluummin mummonmökissä maalla, viljelisin itse perunani ja porkkanani? Lähtisinkö lähetys- tai kehitysaputyöhön kriisialueille? Ostanko tuotteet suoraan tilalta, enkä marketista? Voisinko elää ilman rahaa, vaikkapa vain kuukauden?
Suuria ja pieniä kysymyksiä. Sekaisin kaikki päässäni. Päätin siis perustaa blogin, jossa voin tutkia pääni sisältöä, ja kenties saada sen järjestykseen. Millaiseen? En vielä tiedä.
Nyt kun olen ollut vuosia yksinhuoltajana, kotiäitinä ja opiskelijana, olen alkanut kyseenalaistaa montaa oppimaani asiaa. Maailmankuva, joka minulle on opetettu, alkaakin murentua, ja osoittautuu paikkaansa pitämättömäksi. Oma henkilökohtainen vallankumoukseni on selkeästi alkamassa, ja minua pelottaa, mihin se minua viekään.
Huomaan kiinnostuvani yhä enenevässä määrin elämän arvoista, jotka ovat olleet itselleni vieraita, ainakin käytännön tasolla. Mieltäni askarruttaa downshifting, yhteisöllisyys, ihmisen kokoinen elämä, luomu- ja alkutuotannon suosiminen ja jopa sosialismi ja kommunalismi. Mieli tekisi kibbutsille, entä jos perustaisikin kommuunin? Asuisinko mieluummin mummonmökissä maalla, viljelisin itse perunani ja porkkanani? Lähtisinkö lähetys- tai kehitysaputyöhön kriisialueille? Ostanko tuotteet suoraan tilalta, enkä marketista? Voisinko elää ilman rahaa, vaikkapa vain kuukauden?
Suuria ja pieniä kysymyksiä. Sekaisin kaikki päässäni. Päätin siis perustaa blogin, jossa voin tutkia pääni sisältöä, ja kenties saada sen järjestykseen. Millaiseen? En vielä tiedä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)